Tämän kesän ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki (2017). Kirjailija oli minulle aivan vieras, enkä kirjastakaan ollut kuullut aikaisemmin, vaikka takakannen kehut ehkä antavat ymmärtää, että tästä olisi pitänyt kuulla.
En ole pitkään aikaan - lieneekö vuosiin oikea sana tähän väliin - lukenut mitään oikeasti, joten yllätyin, kun imaisin tämän vajaa 500 sivuisen teoksen kahteen päivään. Kiekkokaupunki kertoo Björnstadista, jääkiekosta, lojaaliudesta ja joukkuehengestä. Se kertoo ihmisluonteesta ja elämän traagisuudesta. Vihaan sitä, miten paljon pidän tästä, sillä yritin kovasti olla pitämättä.
Ei mennyt viittä minuuttia kirjan lopettamisen jälkeen, kun pistin kaverille kuvan kannesta saatteella: "Lue tämä. Siihen menee kaksi iltaa: ensimmäisen mietit loppuuko tämä kirja ikinä, toisen pelkäät että se loppuu liian pian." Se on rehellinen mielipiteeni. Kiekkokaupunki starttaa järjettömän hitaasti, koska siinä on niin monta henkilöä, jonka tarinaa pitää pohjustaa, että juonella on tarpeellinen syvyys ja tapahtumilla tarpeelliset merkitykset.
Kun sanon, että yritin kovasti olla pitämättä tästä kirjasta, olen jälleen rehellinen. Alusta asti kuvioissa pyörivä lätkä saa niskavillani pystyyn, koska asun pienessä kaupungissa, jossa jääkiekolla on mielestäni aivan liian iso rooli, enkä ole ikinä oppinut välittämään mistään urheilulajista, ehkä vähiten jääkiekosta. Kirja resonoi muutenkin lähellä henkilökohtaisia taajuuksia, ja minulta kesti hetken keksiä, mikä kaikki minussa herätti niin suusta vastahakoisuutta alusta asti.
Kiekkokaupungissa on kuitenkin useampi henkilö, joiden takia yksinään kirja on lukemisen arvoinen. Alussa toistaan traagisemmilla taustatarinoilla varustetut henkilöt aiheuttivat nihkeyttä, mutta tarinan edetessä hahmot elävät, syvenevät ja kasvavat. Ja parasta kaikessa, ne pysyvät realistisina. Kiekkokaupungissa myös riittää sarkasmia, ironiaa ja tarpeeksi hurttia huumoria allekirjoittaneenkin makuun.
En ole koskaan välittänyt jääkiekosta, Kiekkokaupungin jälkeen suorastaan vihaan sitä, mutta väitän silti, että tälle kirjalle kannattaa uhrata kaksi iltaa. Sen kauempaa se ei vie.
